Jos eläisimme ympäristössä, jossa joka talvi on niin kylmä, että lämmitystä tarvitaan pitkiä jaksoja. Ja jos vielä olisi niin, että samaan aikaan kun lämmitystä tarvitaan paljon, myös sähkön kulutus on huipussaan. Jos oletetaan vielä, että parasta mahdollista säätövoimaa eli vesivoimaa ei ole rakennettavissa lisää, niin ainoaksi vaihtoehdoksi omavaraisen energiatuotannon turvaamiseksi ja säätötarpeen ratkaisijaksi jäisi yhdistetyn lämmön- ja sähköntuotannon keksiminen.
Tällaisena lämpimänä marraskuun iltapäivänä sähkön kulutus Suomessa on noin 10 500 MW. Tuosta määrästä ydinvoima tuottaa noin 3 000 MW tehon, vesivoima noin 2 000, teollisuuden ja kaukolämmön kanssa yhteistuotantona tuottaa kumpikin noin 1 400 MW:n tehon verkkoon ja loppu tuodaan ulkomailta eli nytkin noin 2 500 MW. Jos tuulee niin myllyt tuottavat vaihtelevasti nollasta 1 000 MW:iin.
Nerokkain ja automaattisesti säätyvä komponentti tuossa on tuo kaukolämmön kanssa tapahtuva yhteistuotanto. Kun pakkanen kiristyy, laitetaan pannuihin lisää tehoa, jotta vesi kaukolämpöverkossa riittää pitämään kiinteistöt lämpiminä. Ja samalla käy tavattoman fiksusti se, että samalla tuotetaan näillä laitoksilla enemmän myös sähköä. Juuri silloin kun sitä tarvitaan eniten. Yhdellä laitoksella sekä lämpö että sähkö pitkälle yli 90 prosentin hyötysuhteella.
Sähkön hinta on nyt ollut useamman vuoden niin alhaalla, että monessa pöydässä mietitään ja muutamissa paikoissa miettimiset on jo mietitty yhteistuotantokapasiteetin supistamisesta. Helsingissä on aloitettu investoinnit pelkästään erilliseen lämmöntuotantoon. Lahdessa on tehty fiksu päätös rakentaa lämpövoimala siten, että siihen on myöhemmin mahdollisuus rakentaa turbiini eli sähköntuotannon yksikkö, jos sähkön hinta nousee ja sen hinta kattaa sähköntuotannon investoinnin kustannukset.
Tätä olisi turha murehtia, jos unohdamme omavaraisuustavoitteen ja luotamme siihen, että saamme tarvittavan sähkön kulutushuippuihin samoin kuin normaalikulutukseen aina ja varmasti naapureistamme.
Sovitaan, että luotetaan ja saadaan tuontisähköä. Mutta sovitaan samalla se realiteetti, että Ruotsin ja Norjan vesivoimaan perustuvalle sähkölle on lisää siirtoyhteyksiä keskiseen Eurooppaan, jossa on enemmän maksukykyä säätösähköstä. Tämä johtaa silloin vääjäämättä siihen, että jossakin vaiheessa tämä poikkeuksellisen alhainen sähkönhinnan jakso päättyy ja olemme tilanteessa, jossa yhteistuotanto olisi kannattavaa, järkevää ja kaikin puolin hyvää tuotantoa. Mutta jos olemme ehtineet rakentaa pelkkiä lämmöntuotantoyksiköitä, jotka ovat tuolloin elinkaarensa alkupäässä, ei varmasti kannata rakentaa uutta CHP-laitosta viisi vuotta vanhan lämpökattilan viereen.
Maalämpö ja ilmalämpöpumput ovat yksittäisen lämmityskohteen kannalta kaukolämpöverkkojen ulkopuolella mitä parhaimpia tapoja lämmitykseen, mutta huippupakkasten aikaan ne toimivat koko energiajärjestelmän kannalta kaksiteräisen miekan tavoin. Ne ovat osaltaan pienentäneet sähköntuotannon kapasiteettia ja pakkasella ne itse tarvitsevat juuri eniten sähköä.
Tämä ongelma ei ratkea yksittäisen lämmittäjän tai energiayhtiön voimin vaan tässä tarvitaan Suomi-tason pohdintaa. Onko tämä riski niin suuri, että se todella vaatii jonkinlaisen investointitukiapparaatin, jolla mahdollistetaan se, että lähivuosina rakennettavat erillislämpölaitokset voitaisiin tarvittaessa muuttaa yhteistuotantolaitoksiksi. Minusta näin tulisi tehdä jo pelkän huoltovarmuuden ja kansalaisten ja teollisuuden sähkönsaannin ja tasaisen sähkönhinnan turvaamiseksi.
Toivottavasti päätöstä ei tule jouduttamaan jonkin pakkaskauden aikainen hirvittävä hintapiikki tai pahimmassa tapauksessa laiterikon, pakkaskauden ja siirtoyhteyshäiriöiden aiheuttama poikkeustilanne.
Ahti Martikainen
