Kovasti arvostamani Jörn Donner totesi aikoinaan, että Suomi on niin pieni maa, että tänne sopii vain yksi puheenaihe kerrallaan. Viime aikoina on tuntunut siltä, että nerokkaalla järjestelyllä, jossa joka toinen päivä puhutaan vastaanottokeskuksista ja joka toinen päivä yhteiskuntasopimuksen kaatumisen syyllisistä, on maahan saatu kuitenkin mahtumaan kaksi aihetta agendalle.
Puhetta on tullut ja varmaan hieman kuumaa ilmaa, mutta eipä juuri muuta. Työllisyys on toki heikentynyt, sote-uudistus junnaa paikallaan ja vienti ei edelleenkään jaksa vetää. Talouskehityksessä alkaa olla vapaan pudotuksen makua. Kuin pienenä pilana Suomen Pankki julkisti torstaina 10.12. statistiikan, jonka mukaan Suomesta on tullut Euroopan kallein maa. Ei kauhean lukratiivinen sijoitus, jos pitäisi ulkomaisena investorina (tai kotimaisena) miettiä, minne Euroopan kolkkaan investoisi.
Muutenhan tämän voisi vielä sulattaa, mutta kun 10 viime vuoden aikana Ruotsi on jätättänyt meitä bruttokansantuotteen kasvussa 15 % ja jättää prosenttitolkulla tänäkin vuonna lisää. Björn Wahlroosin mukaan ero selittyy pääosin kolmella tekijällä. Ruotsi on laskenut ansiotulojen verotusta, poistanut rakenteellisia työllistämisen ja investointien esteitä ja toteuttanut sosiaalipuolen rakenteelliset uudistukset. Nämä kaikki toimenpiteet se aloitti Göran Perssonin johdolla. Suomi on perinteisesti kunnostautunut siinä, että se on kopioinut uudistuksensa Ruotsista. Nyt kannattaisi ainakin nämä kopioida. Sillä vain BKT:n kasvulla saadaan puheenaiheet siirtymään pois pakolaisvirtojen aiheuttamista kustannuksista, maakuntamallien järkevyydestä tai järjettömyydestä sekä sopimisesta ja sopimisen lopettamisesta.
Koska noin ei tule ihan äkkiä tapahtumaan, niin aloitetaan muutokset siitä, mistä ei pitäisi tulla erimielisyyksiä. Kotimainen tuotanto ja kotimaisten tuotteiden kulutus ovat työllisyyden ja kansantalouden kannalta erittäin toimivia lääkkeitä. Tuontiöljy, tuontisähkö, tuontihiili, tuontikaasu vievät maastamme pois valuuttaa joka vuosi yhden kestävyysvajeen verran. Olisi mukava kuulla sellainen ajankohtaisohjelma, jossa toisten päälle huudettaisiin siitä, kuinka älytöntä olisi pyrkiä parantamaan työllisyyttä, energiaomavaraisuutta, vaihtotasetta ja huoltovarmuutta. Koska onhan se paljon parempi, että muut päättävät entistä enemmän, mistä suomi energiansa ottaa ja kenen taskuihin energiasta saatavat tuotot menevät. Onhan tuonti sitä paitsi niin paljon halvempaakin. Vai onko?
Viroa on totuttu pitämään selkeäjärkisyyden linnakkeena, mitä tulee talousasioihin. Olisiko sieltä mitään lainattavaa. Ainakin sähköntuotannossa se luottaa omiin energialähteisiinsä. Ja näihin eivät kuulu vesi- ja ydinvoima.
Asiaa voi pohtia helposti yksinkertaisella esimerkillä. Isä pyytää poikaansa leikkaamaan nurmikon. Poika pyytää maksuksi 10 euroa. Isän mielestä summa on liikaa ja kysyy kilpailevaa tarjousta naapurin pojalta. Tämä lupautuukin leikkaamaan nurmikon seitsemällä eurolla. Ja isä säästi kolme euroa.
Toisella tavalla laskettuna isän perhe menetti seitsemän euroa konsernina. Ja maksettuaan pojalle 10 euron viikkorahan, niin isä itse asiassa köyhtyi seitsemän euroa ylimääräistä. Mutta itse nurmikonleikkuu oli halpaa kuin tuettu tuulisähkö.
