Suomessa tuotettiin kaukolämpöä viime vuonna vajaat 40 terawattituntia. Kaukolämmöstä noin 40 % tuotettiin metsäpolttoaineilla. Neljännes lämmöstä tuotettiin kivihiilellä ja loppuosa maakaasulla, turpeella, jätteillä ja pari prosenttia tehdään vielä öljyllä. Noin puolet Suomen kiinteistöistä on kytketty kaukolämpöön, joten asia koskettaa varsin monia. Kaukolämpöverkot ovat eräs kalleimmista infrastruktuureista, joten ihan helposti ja nopeasti eivät kaupunkien lämmitysratkaisut muiksi muutu. Kaukolämpökattiloissa käytettävä polttoaine on avainasemassa.
Raskaasta polttoöljystä on jo luovuttu Suomessa, kevyen polttoöljyn käyttö on voimassa olevan energia- ja ilmastostrategian mukaisesti menossa varapolttoaineen rooliin. Merkittävin tehty päätös on Suomen hallituksen viime keväänä tekemä päätös kivihiilen käytön lopettamisesta normaaliaikojen polttoaineena vuoden 2029 jälkeen. Päätös tarkoittaa runsaan 10 terawattitunnin lisäkysyntää muille polttoaineille. Kun kaukolämmön yhteydessä sanotaan ”muu polttoaine”, pääsääntöisesti tarkoitetaan puuta. 10 terawattituntia on noin 5 miljoonaa kiintokuutiota eli noin yhden Äänekosken tehtaan vuotuinen tarve. Ei siis pikkujuttu.
Unohdetaan tässä yhteydessä helppouden vuoksi uusiutuvat liikennepolttoaineet, vaikka silläkin sektorilla useampikin hanke on liikkeellä ja samoja puuvarantoja on sielläkin tarkoitus hyödyntää.
Ei-uusiutuvat polttoaineet ovat päästökaupan piirissä. Hiilidioksiditonnia kohden lasketun päästöoikeuden hinta on viimeisten 12 kuukauden aikana kolminkertaistunut ja hinta ylitti juuri 20 euroa tonnilta. Päästöoikeuden hinnannousu tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kivihiilellä tuotettu sähkö on karkeasti noin 3 euroa kalliimpaa megawattitunnilta kuin vuosi sitten.
Kun puu, turve ja kivihiili ovat toisiaan korvaavia polttoaineita, niin täydellisen markkinan tilanteessa energiayhtiöiden kyky maksaa puusta on kohonnut. Tai ainakin energiapuunmyyjät hinnoittelevat puunsa nyt selvästi aikaisempaa kalliimmiksi päästöoikeuden hinnannousun takia. Päästökauppa ohjaa siis kulutusta puun suuntaan.
Nyt hyvä kysymys on, milloin se alkaa ohjata puuta jo pois sellu- ja paperiteollisuudesta. Viime talvi osoitti, että puun saanti kaikkiin tarkoituksiin ei ole itsestäänselvyys, jos korjuuolosuhteet ovat liian märät. Viime syksyn sateet ja kylmä kevät olivat yhdistelmä, joka tyhjensi Vapon turvevarastot, energiapuuterminaalit ja pellettivarastot. Sama lienee muilla toimijoilla. Niukkuus puusta rajoitti myös metsäteollisuuden volyymeja.
Jos puun kysyntä kasvaa hallitsemattomasti, se johtaa negatiivisiin seurauksiin. Se tuo lisäkustannuksia puunjalostusteollisuudelle ja saattaa ajaa ne Suomen kannalta huonoihin sijaintipäätöksiin. Joka tapauksessa se lisää energiayhtiöiden polttoainekuluja, nostaa energian hintaa ja lopulta heikentää yhtiöiden mahdollisuuksia maksaa osinkoja esimerkiksi omistajakaupungeilleen. Ja vaikuttaa totta kai metsiin hiilinieluina.
Jos tähän yhtälöön lisätään vielä turveveron harkitsematon korotus, edellä mainittu kehä voimistuu ja lisäksi tuontipolttoaineiden kulutus kasvaa. Eli riskinä on tarkkaan suunnattu laukaus Suomi-neidon omaan varpaaseen.
Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että turve on muutakin kuin energiaturvetta. Vapon tuottamasta turpeesta tällä kaudella monin paikoin 20 -30 % oli muuta kuin energiaturvetta eli kuivikkeita ja kasvuturpeita. Jos energiaturpeen kysyntä ajetaan liian nopeasti alas, se on ankara takaisku turpeen muun kuin energiakäytön kehittämiselle. Itse olen vakuuttunut, että turpeen muu kuin energiakäyttö on yllättävän nopeasti totta. Näin on jo Virossa ja Ruotsissa.
Tässä kuten monissa muissakin isoja infrastruktuureja ja suuria massoja koskevissa muutoksissa olisi tarpeen hallittu ja pitkäjänteinen muutos. Suunta on kaikilla tiedossa. Meidän tulee pitkällä aikavälillä pyrkiä hiilineutraaliuteen, hukkalämpöjen ja uusien energiamuotojen hyödyntämiseen, mutta samaan aikaa meidän täytyy pitää kansantaloutemme elinvoimaisena ja kilpailukykyisenä. Ja tulevaisuuden mahdollisuudet avoimina.
