Turvetuotannon apuna on Aitonevalla vuosien varrella toiminut useita erilaisia koneita, joiden alkuperät vaihtelivat aina omatekoisista laitteista ympäri maailmaa tulleisiin työkoneisiin. Hankittuja koneita myös usein paranneltiin korjaamohallilla vastaamaan paremmin alueen suomaan vaatimuksia. Kokeiluita oli monenlaisia.
”Sitten ne teki siellä sen kannonmurkauskoneen. Inssit sen oli suunnittelu, mutta miehet sanoi, ettei tuo tuu toimimaan, Inssit pisti vastaan, että he sentäs on kouluja käyneet, ja laskelmien mukaan se toimii. Ne miehet sano, ettei he tota kyllä käyntiin pistä, se voi olla hengenvaarallista. Niinhän siinä kävi, että inssien laskelmat meni uusiksi. Mutta suurta varovaisuutta noudattaen siinä ei tainnu tulla muuta vahinkoa kuin herrojen kunnialle.”
Kotimaista tuotantoa edustivat turpeennostoon käytetyt kolme laahakauhaa, kun taas esimerkiksi Tanskasta tuotiin käytettäväksi kaksi FL Smidth -konetta. Laitteita saatiin käyttöön myös naapurimaa Neuvostoliitosta, josta muun muassa 1960 luvulla tuli kokeiltavaksi turvetuotantokoneita. Niiden käyttö ei kuitenkaan sujunut täysin mutkitta koneiden oltu suunniteltu käytettäväksi Aitonevasta täysin poikkeaviin olosuhteisiin. Myös rakennuslaatu todettiin nopeasti varsin vaihtelevaksi.
”Laitteissa saattoi olla paljon ihmeellisiä huolimattomuudesta johtuvia vikoja. Esimerkiksi yhdestä syväjyrsimestä kuului hirveitä jyskähdyksiä, kun sen laittoi käyntiin. Kun purimme vaihteiston, huomasimme että yksi hammasrattaan piikki oli työstetty puolta lyhemmäksi kuin muut.”
Laahakauhat
Aitonevalla ennätti toimia vuosien saatossa kolme laahakauhaa. Ne rakennettiin normaalisti ratakiskojen päälle kuoritun suoalueen kulmaan. Turve kulki koneessa vaijerikäyttöisen laahinkauhan kautta koneessa olevaan etumuokkaajaan, jossa eroteltiin kannot, kuljettaen siitä turvekuran muokkaavaan myllyyn. Myllystä turvekura pudotettiin sen alle veturilla tuotuihin kuuppavaunuihin, josta se sitten kipattiin kentälle kuivumaan.
Ilman varsinaista koulutusta, vaati koneen käsittely aikaa opetteluun.
Laahakauha I aloitti toimintansa vuonna 1945, joka kolmentoista käyttövuoden jälkeen jätettiin viimeisen työvuoronsa päätteeksi niille sijoilleen uudelleen soistuvan ympäristön keskelle. Sittemmin se siirrettiin Aitonevan ympäristöpolun varteen, josta sen edelleen löytää.
Laahakauha II otettiin käyttöön vuonna 1944 ja se nosti turvetta vuoteen 1957 saakka, jonka jälkeen se jätettiin työnsä ääreen läheiselle Lapanevalle. Sen nostomontut ovat edelleen löydettävissä ympäristöpolun varrelta. Laahakauha III puolestaan toimi yhdentoista vuoden ajan vuosina 1945-1956. Sen käyttäjänä oli Kosti Laine ja nostomontut sijaitsevat Järvisuomentien lähistöllä.
”Konerikkoja tuli alakuun, kun se mylly oli tehtaan kunnos ja löi sinne myllyyn kannot. Se purietttiin mylly. Siinä meni aina monta tuntia, mutta sitte me opimme. Se laitettiin se perä, että se löi sen kannon sinne kiinteitten terien päälle ja sieltä sai vetää sen koukulla pois. Ei tarvinnu enää sitä mylltä purkaa.”
Palaturvekone Heseber
Sähkökäyttöinen automaattipalaturvekone Heseber oli toiminnassa vuosina 1947-1968. Sillä oli käytössä oma siirrettävä sähkömuuntajansa, jonka siirtoa tosin vaivasi usein pitkät syöttökaapelit. Aluksi se oli kaivinkoneella syötettävä, kunnes myöhemmin siihen saatiin nostokauhat.
Kone kulki nostomontun reunaa, kun rinnalla kulkeva kaivinkone nosti suosta turvetta koneen esimuokkaajaan. Kantopoikana toiminut henkilö nosti sitten pois kannot ja puut, jonka jälkeen turve kulki turveseoksen terillä hienoksi vatkaavaan myllyyn. Siitä seos siirtyi suuttimen kautta levittäjään, jonka metallilevyjen päälle turve putosi paloina. Levymaton tullessa täyteen automaattijärjestelmä kiepautti turvepalat levittäjän taakse kentällä koneen jatkaessa matkaansa eteenpäin. Päästessään kentän päätyyn, se purettiin kuuden metrin mittaisiksi paloiksi, käännettiin ja koottiin takaisin käyttökuntoiseksi.
Heseberin käytöstä vastasi kolme miestä. Yksi hoiti levittäjää, toinen vastasi sähkökaapelien siirrosta ja kolmas ajoi konetta. Sillä työskenteli pidempiaikaisesti Martti Rantala, Tarmo ja Aarne Lepistö, Vilho Yli-Kovanen, Vilho ja Kalervo Kärkelä sekä Olavi Kompsi, joiden lisäksi vaihtelevasti töissä oli myös lyhyempiaikaisempia nuoria miehiä.
Aitonevalla toiminut Heseber siirtyi Aitonevalta Pohjanmaalle ja sen kohtalo on tuntematon.
FL Smidth I ja II
Tanskalaisvalmisteiset, sähköllä toimivat FL Smidth I ja II -automaattikoneet ennättivät molemmat tekemään pitkän uran Aitonevalla. Ensimmäinen palveli vuodesta 1945 lähtien yhtä vuorona ajavana liki 20 vuotta, kun taas toinen nosti turvetta vuorotyönä yhdeksän vuoden ajan välillä 1947-1956.
Molempien koneiden käytössä oli hankaluutensa. Ensimmäisellä ennätettiin ajaa aluksi vain muutama metri, jonka jälkeen ongelmaksi muodostui käyttöohjeiden puute. Tilanne korjaantui, kun ohjeiden saavuttua Tanskasta, jonka jälkeen se saatiin normaaliin toimintaan. FL Smidth II puolestaan aiheutti vaaratilanteen, kun sillä työskennelleen kantopojan kinnas tarttui koukkuun vetäen miehen mukanaan myllyyn. Tilanteesta selvittiin haavoilla ja muutamalla poikki menneellä kylkiluulla.
Piilouuni
Aitonevalla oli toiminnassa lyhyen aikaa Suomessa omana aikanaan harvinainen piilouuni. Sitä varten lähetettiin Eero Lehmus opettelemaan uunin käyttöä Helsinkiin, jossa kaasulaitokselta oli toiminnassa maan ainoa vastaava laite.
”Ja niin mä olin sitte sielä tammikuus usiamman viikon, Kihniöllä tehtiin jo sitä perustusta. Siinä oli Rantalan Martti ja Tuomiston Reino ainakin siinä porukas, kun ne oli urakoinu jo sen perustuksen teon ja kevättalvella sitten rupes niitä osia tuleen. Tuli kaks asentaajakin Helsinkistä, jokka oli sitä asentamas ja kihniöläisiä sitte lisäks.”
Piilouunia käytettiin suojauskäsittelynä turpeen kaasujen poistamiseen sekä turpeen kuivattamiseen ajamalla turve 200 asteen lämpötilaan. Poistuva pahanhajuinen ruskea neste valui kuumennuksen jälkeen pois hukkaputkea pitkin. Kuivatettu turve suljettiin sitten kahdeksi päiväksi umpinaiseen vesilukolliseen astiaan, jossa sitä säilytettiin kahden päivän ajan ennen junavaunuun lastaamista, jottei turve syttyisi palamaan junamatkan aikana.
Aitonevan piilouunin käyttöikä jäi lopulta vain parivuotiseksi. Sen suurena vaarana oli liian kuivana sisään syötetyn turpeen paloherkkyys, joka myös koitui sen uunin kohtaloksi.
”Siinä kävi niin, että sieltä lähti kaikki yhtä aikaa, lähtikö ne syömään vai kahville, kumpaan ne lähti, ettei jääny ketään vartioon. Ja se pöly, joka rakenteissa oli niin äärettömän kuivaa ja sitä oli joka paikassa, tuli sai nopeasti niin suuren vallan ettei sitä saatu enää pysäytettyä.”