Toukokuusta elokuuhun kestäneen nostokauden aikana Aitonevan turvetuotanto työllisti jopa yli kuusisataa henkilöä. Valtaosa työväestä oli kihniöläisiä, jotka muilta töiltään mukaan ennättivät. Paljon väkeä tuli töihin lähikunnista ja muutamia etäämmältäkin. Syksyn tullen kausityöläiset hävisivät muuttolintujen tavoin jättäen jäljelle vakituiset 40-50 työntekijää.
Turvetuotanto Aitonevalla alkoi haastavista lähtökohdista jatkosodan myllertämässä maassa. Energiakriisi sai maan päättäjien katseet siirtämään katseet kohti soita. Huomio kohdistui etenkin Kihniöön.
Ensimmäisenä Aitonevalle työskentelemään suuntasi FT Matti Salmen johdolla joukko tutkijoita. Salmen vetämä ryhmä alkoi vuonna 1941 suorittaa ensimmäisiä kenttätutkimuksia suon soveltuvuudesta turvetuotantoon. Tutkimuksia jatkettiin seuraavana vuonna ja paikalle komennettiin rintamalta avuksi ammattimiehiä. Tutkijoiden tukikohdaksi turvenäytteiden tarkasteluun valikoitui erään lähitalon kärryliiteri.
“Muistan, kuinka kotini riihitietä tuli polkupyörillä useampi mies. Ne kairat nahkaisine suojakoteloineen näyttivät äkkiseltään aseilta. Lempi-täti huudahti, että herrajjestas, tuleeko sota ny tännekki. Miehet olivat Geologisen tutkimuslaitoksen miehiä ja tulossa Aitonevaa tutkimaan.”
Vankityövoimaa Karviasta
Varsinaiset työt suolla alkoivat vuotta myöhemmin kesällä vuonna 1942, jolloin valtaosa miesväestöstä oli rintamalla. Aitonevalle saatiin alkuvuosina rintamakarkureista ja erinäisistä pikkurikollisista koostuva, vaihtelevasti noin 40-150 hengen vankijoukko, nostamaan pistoturvetta hartiavoimin ja kaivamaan viemäriojia. Karvian varavankilasta töihin tulleiden vankien merkitys alkuvuosina oli suuri, joskin haasteensa toi monien rankkaan fyysiseen työhön tottumattomuus sekä huono työmotivaatio.
“Niistä vangeista vielä. Minkäänmoisia petivaatteita ei niillä ollu. Paperipussia oli, joihin laitettiin olokia. Erillisiä sänkyjä ei ollu vaan laverit, missä ne makas. Keskellä parakkia oli ku saunan kiuas, millä lämmitettiin. Yks mies aina vuorostaan piti valakiaa. Ympärillä oli kolme metriä korkea piikkilanka-aita.”
Naiset töissä kotirintamalla
Vankien lisäksi tärkeää työvoimaa olivat myös kaikki rintamasodan ulkopuolelle jääneet. Niin naiset, lapset, evakot, siirtolaiset kuin vanhemmat miehetkin tarttuivat työnsarkaan kiinni. Työvoimaa saatiin myös työvelvollisista, jotka eivät terveydentilan tai muun syyn takia voineet lähteä rintamalle. Muuta henkilökuntaa, kuten toimitusjohtaja, eri konttori- ja toimistoväkeä, asiatyttö, koneinsinööri, piirtäjä, sähköasentaja ja kuorma-auton kuljettaja, haettiin lehti-ilmoitusten kautta.
Jälleenrakennuksen aikaa
Sotavuosien jälkeisen jälleenrakentamisen aikana Aitoneva oli työnantajana korvaamaton, tarjoten töitä lähialueen miehille ja alueen asuntoihin muuttaneille perheille. Turvekentillä työskenteli seuranneiden vuosikymmenten saatossa niin miehet kuin naiset ja lapsetkin.
”Kuivan turpeen kokoaminen kuivauskentällä vaati paljon työvoimaa, yleensä naiset ja nuoret pojat olivat näissä tehtävissä. Miehet sen sijaan toimivat kokoojan kuljettajina. Kokoojan siipi oli noin 50 metrin levyinen ja sillä alueella naisilla oli tarkalla mitalla jaettu ala kullakin heitettävänään turve kokoojan kyytiin.”
Työtä hartiavoimin
Vetinen suo oli etenkin alkuaikoina ennen koneellisen noston aloittamista haastava työympäristö. Pistoturvetta nostettiin maasta ojankaivuun yhteydessä lapiotyönä ja suolla liikuttiin 4-5-metristen riukujen avustuksella uppoamisen välttämiseksi. Hartiavoimin kaivettiin aluksi viemäriojat ja salaojat suon kuivattamiseksi, jonka jälkeen rakennettiin sähkölinjat. Naisille yleistä olivat hevostöinä tehtävät mäki- ja tukkiajot.
Turvekoneiden saapuminen ei tuonut loppua fyysiselle työlle. Sähköä vaativilla koneilla oli kaikilla omat muuntajansa, joita työkoneiden perässä siirrettiin ihmisvoimin köysillä vetäen. Vielä vuonna 1945 Aitonevalla oli vain yksi pieni telaketjutraktori vetotyössä avustamassa.
Myös vetokoneella suolla kulkemisessa oli omat haasteensa. Jotta se ei uppoaisi pehmeään suohon, pidettiin mukana puutavaraa tarvittaessa koneen alle heitettäväksi painumisen estämiseksi. Puut usein loppuivat kesken jo puolimatkassa ja olikin täysi työ hakea lisää urakan jatkamiseksi.
Käsipelinä oli lisäksi suoritettava pitkän varren päässä olevien kääntöpiikkien avulla tapahtuva turpeen kääntö kuivauskentillä. Myös useiden kilometrien mittaisten aumojen täyttö turpeella vaati pareittain työskentelyä, samoin kuin polttoturpeen lastaus- ja kokoamistyöt.
”Esivalmistelutöihin kuului ojitussuunnittelu ja ojitus, pintakorjuutyö ja kannotus. Nostovalmistelutyöt aloitettiin koneiden siirrolla, sähkön toimittamisella paikalle ja sitten paikalle tuotiin siirrettävät radat. Kun varsinainen nosto työvaiheineen alkoi, sitä seurasivat siirto kuivatuskentälle, prässäys ja paloittelu, kääntö, kekoaminen, kokoaminen, aumaus ja siirto lastauslaiturille ja lopuksi junan lastaus.”
Palkkapäivä
Turvekenttien ohella työntekijöitä tarvittiin Aitonevalla myös toimistotehtäviin. Kirjanpidon ohella merkittävintä konttorityötä oli palkanmaksujen hoito. Palkkapäivä oli kaksi kertaa kuussa ja palkansaajia kerrallaan enimmillään useita satoja.
”Työnjohto toi kaikilta työntekijöiltä tuntilistat, joissa oli työtunnit, urakka- ja tuntityöt. Meillä oli kolme päivää aikaa laskea tilit ja sitten aamulla joku lähti kassin kanssa Parkanoon Kansallis-Osake-Pankkiin hakemaan rahat. Annoimme vaan laukun ja laskelman kuinka paljon rahaa. Saimme laukun takaisin ja joskus meiltä kysyttiin onko poliisisaattuetta. Ei meillä mitään semmoisia, autonkuljettaja ja hakija vain.”
Työmatkat
Matkan taittaminen maaseudulla ei varsinkaan Aitonevan turvetuotannon alkuaikoina ollut järin helppoa. Lähiseuduilta töihin saavuttiin mahdollisuuksien mukaan joko jalan tai polkupyörällä, mutta myös Suo Oy:n viikonloppuisin järjestämillä autokuljetuksilla. Etäämpää Aitonevalle tulleet usein majoittuivat viikoksi kerrallaan parakkeihin asumaan.
Etenkin polkupyörää pidettiin arvossaan. Sen hankkiminen edellytti yleensä pitkää säästämistä pula-ajan Suomessa, jonka lisäksi myös pyöränkumien uusiminen oli kumituotteen tiukan säännöstelyn vuoksi haastavaa.
”Minä olen kotoisin Kurun puolelta Lassilasta. Kesäaikaan -50, -51, -52 kuljin kans töis täällä Aitonevalla. Tulin tienaamaan polkupyörän hintaa. Aamuin illoin polkupyörällä kuljin omat eväät mukana. Ensin mulla oli lainapyörä ja mä pelkäsin, että se varastetaan, ku se oli tädin pyörä.”
”Niin muuten, sinne oli kuljetus, aina sunnuntai-iltaisin vei kuorma-auto työväkee. Mistä asti se kulki, en tiedä, mutta karvialaisiakin oli kyytis. Lauantai-iltapäivänä tultiin takasin. Ei siinä pitkä se viikonloppu ollu. Suo Oy:n auto vei ja haki väkee. Työstä ku tultiin kotiin päin niin se yleensä oli semmosta kilpa-ajoo, kuka lujempaa pääsi. Heikoimmat tipahti kyytistä jo Viinamäen ahtees.”
Matkanteko ei loppunut vielä Aitonevalle päästessä. Turvekentät olivat kooltaan suuria, ja matkaa laidasta laitaan saattoi kertyä kolmekin kilometriä. Työmaan sisällä matkaa taitettiinkin usein kapearaiteisen kiskoja pitkin pikkupässin kyydissä.
”Kapearaiteisella kuljimme suolle töihin, joskus vaunu luiskahti kiskoilta niin, että tömähti. Ei siinä pahemmin käynyt kuin eräälle vanhemmalle karjalaismiehelle, jonka housun sivusauma retkahti koko matkaltaan auki. Sota-ajan langat olivat sen verran heikkolaatuisia, ettei saumaommel kestänyt äkkinäistä revähdystä. Mies tuli kyselemään meiltä naisilta hakaneuloja tai jotain millä voisi kursia housujaan kokoon päiväksi, ei viittiny lähtee poiskaan sen takia kentältä. Hakaneuloja saattoi löytyä sen verran, että ukolla pysy housut mukana.”
Työn vaaroja
Turvemaalla työskennellessä usein sattui ja tapahtui, eikä onnettomuuksilta voinut välttyä. Jalkojen ja selän lihakset olivat kovilla, silmiin saattoi lentää niin turvepehkua kuin raudan siruja ja sormet rusentuivat kiskojen väliin tai työvälineillä lyödessä. Tavallisia oli myös nauloihin astumiset, palovammat ja työkalujen lipsahduksista seuranneet vahingot. Vakavia, jopa kuolemaan johtaneita tapaturmiakin sattui.
Oman haasteensa toi yleensä pitkä matka sairaalaan ja hoitoon. Laajoilla turvepelloilla loukkaantuneita kuskattiin milloin veturilla, hevosella tai telaketjutraktorilla, joskus apua haettiin kilometrien takaa jalkaisin. Lähimpänä apuna oli jo heti alkuvaiheessa Aitonevalle palkattu sairaanhoitaja, joka pääsikin käyttämään osaamistaan monipuolisesti.
Turve on tunnetusti palonarkaa materiaalia. Tämän vuoksi tulipalot turvekentillä eivät olleet työntekijöille vieraita. Joskus palot saatiin tukahdutettua paikalla olleiden työläisten voimin, mutta toisinaan itsepintaisesti palavia liekkejä sammuttamaan tarvittiin palokuntia naapurikunnista asti.
Jännitettävää tarjosivat lisäksi varsin yleiset ukonilmat. Saapuva ukkonen seisautti työt ja jätti ulkona työväen katselemaan kiskoja pitkin rätiseviä salamoita. Ukkosten henkilövahingot jäivät pieneksi ja yleensä suurinta vahinkoa koitui sähkölaitteille. Kerran tiedetään pallosalaman kuitenkin yllättäneen työvuoroaan odottavan naisjoukon, jonka seurauksena kolme naista lähetettiin sairaalaan palovammojen vuoksi.